Pohjoismainen rikoskirjallisuus on kasvanut parin vuosikymmenen aikana yhdeksi maailman vahvimmista kirjallisuusvientituotteista, ja moni suomalainen lukija etsii juuri nyt seuraavaa hyvää sarjaa luettavaksi. Tässä artikkelissa käydään läpi genren keskeiset tekijät Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Suomesta, suositellaan mistä kirjasta kunkin kirjailijan tuotantoon kannattaa tarttua, ja puretaan pari yleistä väärinkäsitystä ilmiön synnystä.
Mistä pohjoismainen rikoskirjallisuus oikeasti sai alkunsa
Yleinen käsitys on, että Nordic noir syntyi Stieg Larssonin Millennium-trilogian myötä 2000-luvun puolivälissä. Tämä on myytti. Todellinen perusta laskettiin jo 1960- ja 1970-luvuilla, kun ruotsalaispariskunta Maj Sjöwall ja Per Wahlöö kirjoitti kymmenosaisen Martin Beck -sarjansa vuosina 1965–1975.
Sarja yhdisti poliisiproseduurin yhteiskuntakritiikkiin – asuntopula, luokkaerot ja byrokratia olivat yhtä tärkeitä kuin itse rikos. Tämä yhteiskunnallinen kerrostuma erottaa pohjoismaisen dekkarin monista angloamerikkalaisista esikuvistaan, ja se periytyy suoraan Henning Mankellin ja myöhemmin koko genren tekijöille. Larsson toi tyylilajin massojen tietoisuuteen, mutta ei keksinyt sitä.
Ruotsalaiset suurnimet ja mistä aloittaa
Henning Mankellin Kurt Wallander -sarja (1991–2013, 13 osaa) on edelleen luontevin sisäänheittäjä. Ensimmäinen osa Tappaja ilman kasvoja vuodelta 1991 esittelee Ystadin komisarion, jonka väsymys ja epäonnistumiset ovat yhtä keskeisiä kuin ratkaistut murhat.
Stieg Larssonin Millennium-sarja (kolme osaa, 2005–2007) sopii lukijalle, joka haluaa nopeatempoisempaa juonta ja vahvan päähenkilön Lisbeth Salanderin muodossa. Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja taas on hillitympää, perhesuhteisiin ja pikkukaupungin salaisuuksiin nojaavaa kerrontaa – hyvä valinta, jos Mankellin synkkyys tuntuu raskaalta. Håkan Nesserin Van Veeteren -sarja sijoittuu kuvitteelliseen maahan ja on tyyliltään filosofisempi kuin useimmat kilpailijansa.
Norjalaiset ja tanskalaiset dekkaristit
Jo Nesbøn Harry Hole -sarja on norjalaisen rikoskirjallisuuden lippulaiva. Sarjassa on jo 13 osaa, ja moni suosittelee aloittamaan kolmannesta osasta Punarinta (2000), koska kaksi ensimmäistä kirjaa julkaistiin suomeksi vasta myöhemmin ja poikkeavat sävyltään muusta sarjasta. Karin Fossumin Konrad Sejer -sarja on hitaampaa, psykologiaan keskittyvää dekkaria – lähempänä rikospsykologista tutkielmaa kuin toimintajännäriä.
Tanskasta tärkein vientituote on Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja, jossa etsivä Carl Mørck ratkoo vanhoja, unohdettuja rikoksia. Sarja yhdistää mustaa huumoria ja raakuutta tavalla, joka erottuu selvästi ruotsalaisesta vakavuudesta. Tanskalaisesta televisiodraamasta tuttu Silta ei perustu kirjaan, mutta se popularisoi koko genren visuaalisen tyylin: harmaa taivas, autio maisema, hidas kerronta.
Suomalainen rikoskirjallisuus nousee kansainväliseen keulakuvaan
Suomalaista rikoskirjallisuutta on pitkään pidetty naapurimaita vaatimattomampana vientituotteena, mutta tilanne on muuttunut 2010-luvulta lähtien. Kirjailijapari Lars Kepler (ruotsalainen, mutta laajalti luettu myös Suomessa) ja suomalainen Max Seeck ovat rinnastettavissa kansainvälisiin bestselleristeihin – Seeckin Jessica Niemi -sarja on käännetty yli 30 kielelle.
Ilkka Remeksen toimintapainotteiset trillerit poikkeavat perinteisestä pohjoismaisesta hitaudesta, kun taas Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja (aloitettu jo 1993) edustaa suomalaista poliisiproseduuria parhaimmillaan – realistista, arkista ja vahvasti naispäähenkilöön nojaavaa. Jari Tervon ja Antti Tuomaisen tuotannoissa mustaa huumoria on enemmän kuin ruotsalaisissa esikuvissa, mikä tekee niistä hyvän valinnan lukijalle, joka kaipaa kevyempää otetta genreen ilman että jännitys kärsii.
Näin valitset oman lukusarjasi
Sarjaa valitessa kannattaa miettiä, mikä kiinnostaa eniten: yhteiskuntakritiikki, psykologinen syvyys vai vauhdikas juoni. Mankell ja Sjöwall–Wahlöö sopivat ensimmäiseen, Fossum ja Nesser toiseen, Nesbø ja Remes kolmanteen.
Moni aloittaa sarjan väärästä päästä, koska kirjastossa tai kirjakaupan hyllyssä on sattumalta juuri se osa saatavilla. Tämä ei ole katastrofi – useimmat pohjoismaiset dekkarisarjat toimivat myös itsenäisinä tarinoina – mutta hahmojen kehityskaari (esimerkiksi Wallanderin terveyden heikkeneminen tai Harry Holen alkoholismin syveneminen) avautuu parhaiten kronologisessa järjestyksessä.
Yleisimmät virheet genreen tutustuessa
Ensimmäinen virhe on ostaa koko sarja kerralla ensimmäisellä kerralla. 10-osainen pokkarisarja maksaa helposti 150–250 euroa, ja jos ensimmäinen osa ei kolahda, loput jäävät hyllyyn pölyttymään. Kannattaa lainata tai ostaa käytettynä ensimmäinen osa ja edetä siitä.
Toinen virhe on olettaa, että kaikki pohjoismainen rikoskirjallisuus on samanlaista. Läckbergin lämminhenkinen Fjällbacka poikkeaa rajusti Adler-Olsenin raa’asta Kööpenhaminasta, ja niiden niputtaminen samaan muottiin johtaa usein pettymykseen. Kolmas virhe on jättää huomiotta suomennoksen ikä: 1990-luvun suomennokset saattavat tuntua kielellisesti kankeilta verrattuna 2010-luvun uudempiin käännöksiin, joten jos teksti tuntuu raskaalta, kannattaa tarkistaa onko teoksesta uudempaa painosta.
Käytettyjen kirjojen ystävän kannattaa muistaa, että vanhempien painosten kunto vaihtelee suuresti – antikvariaateista löytyy usein myös ensimmäisiä suomennoksia, joiden kansitaide poikkeaa uusista painoksista.
Formaatin valinta – pokkari, kovakantinen vai äänikirja
Pohjoismainen dekkari on erityisen suosittu äänikirjaformaatissa, koska hidastempoinen kerronta ja pitkät kuvaukset toimivat hyvin kuunneltuna esimerkiksi työmatkalla. Moni dekkarin ja jännitysromaanin ystävä kuuntelee sarjan ensin ja hankkii vasta sitten suosikkiosat painettuna hyllyyn. Jos harkitset äänikirjapalvelun tilaamista juuri tätä genreä varten, kannattaa vertailla äänikirjapalveluiden valikoimia, sillä kaikki palvelut eivät sisällä samoja pohjoismaisia sarjoja kokonaisuudessaan.
Pokkariversio on yleensä 12–18 euroa ja ilmestyy noin vuoden viiveellä kovakantisesta, joka maksaa tuoreena 25–35 euroa. Kärsimätön lukija maksaa siis tuoreudesta, kun taas pokkariin siirtyvä säästää mutta joutuu odottamaan.
UKK
Mistä pohjoismaisesta dekkarista kannattaa aloittaa, jos genre on täysin uusi?
Henning Mankellin Tappaja ilman kasvoja on turvallisin lähtökohta, koska se määrittelee koko genren tunnusmerkit – hidas eteneminen, yhteiskuntakritiikki ja väsynyt mutta sitkeä päähenkilö – selkeästi ja helppolukuisesti.
Kannattaako sarjat lukea julkaisujärjestyksessä?
Useimmat sarjat toimivat itsenäisinä tarinoina, mutta hahmojen henkilökohtainen kehitys avautuu parhaiten kronologisesti. Poikkeuksena on esimerkiksi Jo Nesbøn Harry Hole -sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa monet suosittelevat lukemaan vasta myöhemmin sävyeron vuoksi.
Onko suomalainen rikoskirjallisuus yhtä laadukasta kuin ruotsalainen tai norjalainen?
Kyllä, ja ero on kaventunut selvästi 2010-luvulta lähtien. Max Seeckin ja Antti Tuomaisen kaltaiset kirjailijat myyvät käännösoikeuksia kymmeniin maihin, eikä laatuero naapurimaiden suurnimiin ole enää merkittävä.
Yhteenveto
Pohjoismainen rikoskirjallisuus ei ole yksi yhtenäinen tyylilaji, vaan neljän maan – Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen – toisistaan poikkeavien perinteiden summa. Sjöwallin ja Wahlöön yhteiskuntakriittinen pohjatyö, Mankellin melankolia, Nesbøn raakuus ja suomalaisten kirjailijoiden nouseva kansainvälinen maine tarjoavat lukijalle enemmän valinnanvaraa kuin genren maine yksipuolisena ”synkkänä pohjoismaisena dekkarina” antaa ymmärtää. Kannattaa kokeilla rohkeasti eri maiden tekijöitä ennen kuin sitoutuu yhteen pitkään sarjaan, ja hyödyntää sekä kirjastoja että antikvariaatteja ennen kuin ostaa koko sarjan omaksi.